1920-luvun omakotitalo
|

1920-luvun omakotitalot

1920-luvun pientalo on hirsirakenteinen ja luonnonkivi- tai betonisokkelin varaan rakennettu. Tyypillisesti julkisivu on laudoitettu pystyrimalaudoituksella ja vesikattona on perinteinen jyrkkä harjakatto.

1920-luvulla useat eri kaupungit rakennuttivat omia pientaloalueitaan. 1920-luvun pientaloalueita Helsingissä ovat Puu-Käpylä sekä Toukola ja Tampereella Viinikka.

Yhteiskunta ja rakentaminen 1920-luvulla

1920-luku Suomessa alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Edellisen vuosikymmenen lopulla Venäjän keisarikunta oli hajonnut, Suomi itsenäistynyt ja verinen sisällissota päättynyt.

1920-luvulla rakentamisen painopiste alkoi ensimmäistä kertaa siirtyä kerrostalorakentamisesta maaseuturakentamisen ja pientalojen suuntaan. Kaupunkeihin rakennettiin useita uusia pientaloalueita, osa perinteiseen tapaan ja osa uusien tyyppipiirustusten mukaisesti. Maaseudulla maan- ja talonomistajien määrä lisääntyi ja asuinolot paranivat Torpparilain sekä Lex Kallion myötä. Uusia tiloja syntyi hurjaa tahtia ja maatalousväestön määrä oli huipussaan.

Omakotitalo tuntui luksukselta ahtaaseen vuokrakasarmiin verrattuna.

1920-luvun omakotitalo
1920-luvun omakotitalo. Korkea sokkeli ja kellarikerros. Pystyrimalaudoitettu julkisivu ja jyrkkä harjakatto.

1920-luvun omakotitalon arkkitehtuuri ja asuntosuunnittelu

1920-luvun pientalojen arkkitehtuurissa 1920-klassismi näkyi jonkin verran kaupunkipientaloissa ja kartanoissa, mutta maaseututalojen ulkonäköön arkkitehtuurin tyylisuuntien vaihteluilla ei juuri ollut vaikutusta.

1920-luvun omakotitalot ovat yleensä 1,5 tai 2-kerroksisia ja niissä saattaa olla kellari, joka yleistyi betonin käytön myötä. Jyrkän vesikaton alla on korkea ullakkotila, joka on yleensä asuinkäytössä. Luonnonkivisokkelin rinnalle tuli betonisokkeli, jonka ulkopinta voitiin tasoittaa ja maalata.

Julkisivu paneloitiin yleensä pystyrimalaudoituksella, mutta myös pontattu vaakalauta oli suosittu. Laudoituksen alapuolella olevan vesilaudan käyttö alkoi vähentyä. Julkisivun värityksessä keltainen ja erilaiset vaaleat sävyt olivat suosittuja. Nurkka- ja ikkunalistat maalattiin valkoisiksi. Klassista pylväsmäistä tyyliä voitiin kopioida julkisivuihin käyttämällä useammasta laudasta tehtyjä leveitä nurkka- ja räystäslistoja. Maaseudulla perinteinen punainen tupa valkoisine listoineen oli suosittu.

1920-luvun omakotitalo
1920-luvun omakotitalo. Korkea sokkeli ja kellarikerros. Pystyrimalaudoitettu julkisivu ja jyrkkä harjakatto.

Ikkunat olivat yleensä edelleen kapeita ja korkeita. T-karmista luovuttiin ja suosituksi tuli 6-ruutuinen ikkuna, mutta korkeimmat ikkunat tehtiin 8-ruutuisina ja pienimmät ikkunat 4-ruutuisina.

Jyrkkä harjakatto oli suosituin, mutta myös mansardikatto tai aumakattoa käytettiin. Vesikatteena on yleensä pelti. Myös betonitiili- tai huopakate ovat yleisiä. Vesikate on uusittu vuosien varrella, alun perin katteena on voinut olla pärekatto. Vanha pärekatto on voitu jättää uuden katteen aluskatteeksi. Räystäskouruja ei alun perin yleensä ole ollut, mutta ne on tavallisesti lisätty jälkeenpäin.

Ensimmäisen kerroksen huoneet ovat suhteellisen korkeita ja avaria, tavallinen huonekorkeus on noin 270 cm. Ylemmässä kerroksessa on yleensä vinokatollisia makuuhuoneita. Asuinhuoneiden sisänurkkiin muurattiin kakluunit, mutta ne on voitu purkaa myöhemmin. Keittiöön muurattiin leivinuuni. Kellarillisten rakennusten kellariin voitiin tehdä pesutupa, WC ja sauna jo rakentamisvaiheessa. Muutoin oli tavallista peseytyä erillisessä piharakennuksessa.

1920-luvun omakotitalon pohjakuva
1920-luvun pientalon pohjakuvat.

1920-luvun omakotitalon rakenteet

1920-luvun pientalon rakenteiden ja rakennusmateriaalien osalta merkittävin muutos aikaisempaan oli, kun betoni alkoi korvata luonnonkiveä perustusten materiaalina.

Pientalot pyrittiin perustamaan hyvälle, kantavalle ja routimattomalle perusmaalle, jotta syviltä kaivuutöiltä ja puupaalujen käytöltä vältyttiin. Tarvittaessa huonosti kantava humusmaa poistettiin maanpinnalta ja perustukset ladottiin tai valettiin matalan peruskuopan pohjalle. Kaupunkipientaloalueiden lisääntyminen johti kuitenkin siihen, että pientaloja jouduttiin perustamaan myös routiville maille, jolloin peruskuoppa kaivettiin käsin routarajan alapuolelle ja rakennuksen alle tehtiin kellari.

Perustukset ympäröitiin tontilta saatavalla maalla, kuten hiekalla. Soraa tai sepeliä ei käytetty, vaikka rakennusoppaissa niin suositeltiin jo 1900-luvun alussa. Perustuksia ei yleensä salaojitettu tai salaojat voitiin tehdä pienistä kivistä. Perusmuuri ja näkyviin jäävä sokkeli kasattiin vuosikymmenen alussa yleensä luonnonkivistä. Vuosikymmenen lopulla yleistyi tapa valaa perustukset betonista. Luonnonkivien väleihin jätettiin rakoja ja betonisokkeliin tehtiin aukkoja alapohjan tuulettumisen takia. Sokkelin minimikorkeudeksi suositeltiin vähintään 300 mm, jotta kosteus ei vaurioittaisi alapohjan tai ulkoseinän puurakenteita.

Alapohja on tuulettuva rossipohja, jonka alla mahtuu ryömimään. Huonosti tuulettuva hirsirakenteinen rossipohja on riskirakenne.

Kellarin lattia on hiekan päälle valettu raudoittamaton betonilaatta tai kellarin lattia on voitu alun perin jättää maapinnalle. Betonilaatan päälle on voitu myöhemmin rakentaa puukoolattu ja lämmöneristetty lattiarakenne (riskirakenne) tai betonilaatta on voitu päällystää tiiviillä lattiapäällysteellä, kuten muovimatto (riskirakenne).

1920-luvun omakotitalo
1920-luvun omakotitalo. Korkea sokkeli ja kellarikerros. Pystyrimalaudoitettu julkisivu ja jyrkkä harjakatto.

Ala-, väli- ja yläpohjan kantavina rakenteina ovat hirsipalkit, joiden välinen etäisyys on tavallisesti noin 600 mm (k600). Hirsipalkkien välit on täytetty orgaanisilla eristemateriaaleilla, kuten sahanpuru ja kutterinlastu. Myös perinteisiä materiaaleja, kuten sammal ja turve voitiin käyttää edelleen. Täyttömateriaalin päällä on hiekkaa tai kuivattua savea. Täyttömateriaalin alla on laudoitus ja paperointi, jotka estävät täytteen valahtamisen. Remonttien yhteydessä on ala- tai yläpohjan lämmöneriste voitu uusia esim. villaksi tai polyuretaaniksi.

Seinät ovat hirsirakenteiset ja veistetyt. Alimman hirren ja sokkelin välissä on tuohi tai asfalttihuopa. Hirsien välit on tilkitty pellavariveellä. Hienoimmissa taloissa voitiin hirren sisäpinta paperoida tai tapetoida. Remonttien yhteydessä hirsiseinät on voitu lämmöneristää sisä- tai ulkopuolelta. Vanhat hirsirakenteiset ulkoseinät ovat riskirakenne.

Hirsiseinien sijaan on voitu käyttää myös pystypuurunkoista lautaseinää (rankaseinä), vaikkakin se alkoi yleistyä laajemmin vasta 1930-luvulla. Kuitenkin ullakon seinät ja päätyseinien yläosat tehtiin jo 1920-luvulla usein rankaseininä. Runkotolppien väliset ontelot on voitu alun perin jättää tyhjiksi tai eristää mm. turpeella, sammaleella, sahanpurulla tai kutterinlastulla. Myös vanhat rankaseinät ovat usein riskirakenne.

Julkisivu laudoitettiin vasta hirsiseinän painumisen lakattua. Hirren ja julkisivulaudoituksen välissä ei yleensä ole tuuletusrakoa. Rako on voitu lisätä julkisivulaudoituksen uusimisen yhteydessä. Julkisivulaudoituksen alaosa on usein uusittu lahovaurioiden vuoksi. Lahovauriot ovat aiheutuneet seinälle roiskuvasta vedestä. Roiskeiden määrää on lisännyt liian matala sokkelikorkeus sekä alun perin puuttuneet räystäskourut/syöksytorvet.

Ikkunat ovat puisia, sisään-ulosaukeavia kaksipuitteisia ja kaksilasisia ikkunoita. Ikkunoiden ja hirsiseinien välissä tilkkeenä on pellavarive. 1920-luvulla ikkunoissa käytetyn puutavaran laatu oli hyvää, mutta ikkunat ovat epätiiviitä ja eristävät lämpöä välttävästi, ne aiheuttavat vedon tunnetta ja lisäävät energiankulutusta. Talvella ikkunoihin saattaa tiivistyä kosteutta.Ikkunat on voitu uusia kolminkertaisiin ikkunoihin lämmityskulujen pienentämiseksi.

1920-luvun omakotitalo
1920-luvun pystyrimalaudoitettu omakotitalo.

1920-luvun omakotitalon järjestelmät

1920-luvun omakotitalossa on suora sähkölämmitys, jokaisen ikkunan alla on sähköllä toimivat teräspatterit. Lämmitysjärjestelmänä on alun perin ollut huonekohtainen uunilämmitys – jokaisessa asuinhuoneessa on ollut oma kaakeliuuni, jota on lämmitetty puilla. Sähkölämmitys on asennettu myöhemmin, minkä yhteydessä kaakeliuunit on saatettu purkaa. Osa taloista on voitu varustaa vesikiertoisella keskuslämmityksellä myöhemmässä vaiheessa. Tällöin lämmönlähteenä voi olla esim. öljy.

Viemäreitä ja vesijohtoja ei alun perin ole ollut vaan ne on lisätty jälkikäteen yleensä n. 1960-luvulla. Ne on voitu sen jälkeen uusia ainakin kertaalleen. Putkien materiaali riippuu niiden asennus-/uusimisvuodesta.

Ilmanvaihto on painovoimainen. Lue lisää painovoimaisen ilmanvaihdon hyvistä ja huonoista puolista täältä. Painovoimainen ilmanvaihto on saatettu vuosien varrella muuttaa koneelliseksi tulo-poistoilmanvaihdoksi tai pahimmillaan koneelliseksi poistoilmanvaihdoksi.

Sähköt on voitu asentaa jo rakennusvaiheessa ja ne tavallisesti uusittu vähintään kertaalleen sen jälkeen. Maaseututaloissa sähköä ei alun perin välttämättä ole ollut. Vuoteen 1930 mennessä vähän alle puolissa koko maan asunnoista oli sähkö.

1920-luvun omakotitalo
1920-luvun omakotitalo. Luonnonkivisokkeli, hirsirunko, pystyrimalaudoitettu julkisivu ja jyrkkä harjakatto. Ei kellarikerrosta. Alapohjarakenteena hirsirakenteinen rossipohja.

Esimerkkirakennus – 1920-luvun omakotitalo

Arkkitehtuuri: 1920-luvun klassismi
Huonekorkeus:
270 cm (ullakkokerros matalampi)

Perustusrakenteet:
Luonnonkiviladonta/betoni, kellarin maanvastaiset seinät kosteuseristetty sisäpuolelta
Alapohja: Hirsirakenteinen tuulettuva rossipohja + orgaaninen täyttö (sahanpuru, turve, savi, sammal); kellarissa maanvarainen betonilaatta
Väli- ja yläpohja:
Hirsi + orgaaninen täyttö (sahanpuru, turve, savi, sammal)
Ulkoseinät:
Veistetty vaakahirsi
Julkisivu:
Laudoitettu, ei tuuletusrakoa
Ikkunat:
Kaksinkertaiset, Puu
Vesikatto:
Harjakatto + peltikate

Lämmitys:
Suora sähkölämmitys, ikkunoiden alla sähköpatterit, alun perin huonekohtainen uunilämmitys (kakluunit)
Viemärit ja vesijohdot:
Lisätty myöhemmin, alun perin ei ole ollut
Ilmanvaihto:
Painovoimainen
Sähköt:
Uusittu

1920-luvun omakotitalon rakennekuva
1920-luvun pientalon leikkaus ja pohja.

1920-luvun omakotitalon sisäilmaston olosuhteet

1920-luvun omakotitalon sisäilman laatu ja olosuhteet:

Vähäiset sisäilmariskit
Ilman vaihtuvuus (kesä)
Ilman vaihtuvuus (talvi)
Tasainen sisälämpötila

1920-luvun omakotitalo
1920-luvun omakotitalo.

1920-luvun omakotitalon hyvät ja huonot puolet

1920-luvun omakotitalon hyviä ja huonoja puolia ovat:

+ Rakennus on hyvin rakennettu, se on 100 vuotta vanha ja edelleen pystyssä.
+ Perustettu hyvälle maaperälle.
+ Tontti on iso ja oma.
 
+ Asuinhuoneet ovat normaalia korkeampia.
+ Ikkunat ovat korkeita.
+ Lattialankut ovat leveitä ja paksuja.
+ Koristeelliset kakluunit luovat tunnelmaa.

+ Luonnonkivisokkelia pitkin kosteus ei pääse nousemaan kapillaarisesti.
+ Orgaaniset materiaalit tasaavat sisäilman kosteusvaihteluita ja pitävät yllä luonnollista mikrobistoa.

– Rakenteiden lämmöneristävyys on huono.
– Rakenteet ovat yleensä hieman painuneita ja vinoja.
– Rakenteet sisältävät kosteus- ja sisäilmateknisiä riskejä.
– Kellarin kosteusvauriot ovat yleisiä.
– Rakenteita on voitu vuosien varrella lisälämmöneristää väärin ja haitallisin menetelmin.
– Rakenteet saattavat sisältää asbesti- tai haitta-ainepitoisia materiaaleja.
 
– Painovoimaiseen ilmanvaihtoon liittyvät ongelmat.
– Vaihtelevat sisäilman olosuhteet.
 
– Sähkölasku voi talvisin olla todella iso, jos sähkön hinta on korkealla.

1920-luvun omakotitalon merkittävimmät riskit

1920-luvun omakotitalo sisältää tyypillisesti joitakin riskirakenteita sekä kosteus- ja sisäilmariskejä. 1920-luvun omakotitalon yleisimpiä riskejä ovat:

  • Hirsirakenteinen alapohja (rossipohja), joka tuulettuu huonosti tai jonka pohjalla on märkää maata, savea jne.
  • Alapohjarakenteen laho- tai mikrobivauriot.
  • Kellarin kosteusvauriot.
  • Hirsiulkoseinät, joista puuttuu tuuletusrako julkisivulaudoituksen takaa.
  • Alimpien ulkoseinähirsien lahovauriot.
  • Kosteudeneristysmateriaalit, jotka saattavat sisältää runsaasti haitallisia PAH-yhdisteitä (kreosootti).
  • Rakenteiden sisältävät orgaaniset materiaalit ja niiden mikrobivauriot.

Oletko ostamassa tai myymässä taloa ja pohdit asuntokaupan kuntotarkastuksen teettämistä? Lue kattava artikkeli (ostajan ja myyjän opas) asuntokaupan kuntotarkastuksen sisällöstä, joka vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tarkastus pakollinen? Milloin tarkastus kannattaa tilata? Miksi tarkastus kannattaa tehdä? Mitä tarkastus sisältää? Millainen on hyvä tarkastus? Kuinka kauan tarkastus kestää? Millainen on hyvä kuntotarkastaja? Kuinka paljon tarkastus maksaa?

Lue myös: Asbesti asuinrakennuksissa – kattava opas, jossa vastataan mm. seuraaviin kysymyksiin: Milloin asbestia on käytetty? Milloin asbestin käyttö kiellettiin? Missä asbestia on käytetty? Mistä tietää onko talossa asbestia? Pitääkö asbesti poistaa? Onko asbesti vaarallista? Onko asbestikartoitus pakollinen? Saako asbestipurun tehdä itse?

Lue myös: Kreosootti asuinrakennuksissa – kattava opas, jossa vastataan mm. seuraaviin kysymyksiin: Milloin kreosoottia on käytetty? Missä kreosoottia on käytetty? Mistä tietää onko talossa kreosoottia? Pitääkö kreosootti poistaa? Onko kreosootti vaarallista?

Lue myös: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?

Julkaisun kirjoittaja

  • Kasper Käyhkö
    Kasper Käyhkö

    Kasper on rakennusten asiantuntija, jonka erikoisalaa ovat mm. kosteus- ja homevaurioiden selvittäminen ja korjaaminen. Työasioissa voit olla häneen yhteydessä alla olevien linkkien kautta.

Samankaltaiset artikkelit