1950-luvun kerrostalo
|

1950-luvun kerrostalot

1950-luku oli kerrostalorakentamisen murrosaikaa. Tiilen osuus ulkoseinissä väheni ja uusien, paremmin lämpöä eristävien materiaalien osuus kasvoi. Talot muurattiin edelleen paikan päällä, mutta perinteisen rapatun julkisivun rinnalle alkoi tulla levyjulkisivuja. Välipohjarakenteet tehtiin massiivisina betonilaattoina. Harjakaton rinnalle tuli uutuutena pulpettikatto. Huonekorkeus laski, mikä näkyi myös ikkunoiden madaltumisena.

Helsingissä 1950-luvun kerrostaloalueita löytyy mm. Herttoniemestä ja Haagasta.

Yhteiskunta ja rakentaminen 1950-luvulla

1950-luku oli Suomessa edelleen sodan varjostamaa aikaa. Pula alkoi helpottaa, kun viimeisetkin sotakorvaukset saatiin maksettua, mutta maan jälleenrakennus jatkui koko vuosikymmenen ajan.

Elettiin maatalouden kulta-aikaa ja sillä oli vahva poliittinen tuki taustalla. Ihmisten eliniänodote piteni, kun infektiosairaudet oli saatu selätettyä. Perhe-elämän tuli näyttäytyä onnellisena, ongelmista ei puhuttu. Kulutusyhteiskunta sai alkunsa, kun pitkän säästämisen tai arpaonnen avulla kotiin saatiin hankittua pesukone tai jääkaappi.

1950-luvulla rakentamisen painopiste oli maaseudulla. Asutuskeskuksetkin kasvoivat, mutta kasvu oli hillittyä. Vuosikymmenen loppua kohti mentäessä asuntorakentamisen painopiste alkoi kääntyä maalta kaupunkeihin ja ensimmäisten kerrostalolähiöiden rakentaminen käynnistyi. Aravalainalla rakennettujen pien- ja kerrostalojen osuus alkoi kasvaa.

Kerrostalojen suunnittelussa pääpaino siirtyi ensimmäistä kertaa arkkitehdeiltä insinööreille ja rakennusmestareille. LVI- ja sähkösuunnittelijoiden määrä alkoi kasvaa. Työmaat alkoivat koneistua ja työmaalla tehtävän ihmistyön osuus pieneni merkittävästi. Elementtirakentaminen otti ensimmäisiä askeleita. Rakentaminen vakiintui ympärivuotiseksi. Uusi rakennuslaki astui voimaan vuosikymmenen lopussa.

1950-luvun kerrostalo
1950-luvun kerrostalo Helsingissä. Harjakatto, rapattu julkisivu, ulkoneva neliskulmainen erkkeki sekä huoneistoparvekkeet. Alimmassa kerroksessa on autotallit.

1950-luvun kerrostalon arkkitehtuuri ja asuntosuunnittelu

1950-luvun kerrostalorakentaminen jatkui jo ennen sotaa käynnistyneen funktionalismin ihanteiden mukaisesti. Ulkonäöllisesti selkein ero 1930- ja 50-luvun rakennusten välillä on 50-luvun rakennusten matalampi huone- ja ikkunakorkeus.

1950-luvun kerrostalon sokkeli on rapattu, verhoiltu luonnonkivistä tehdyillä laatoilla, liuskekivillä tai klinkkerilaatoilla. Sokkelissa on näkyvissä pohjakerrokseen sijoitettujen autotallien ovet.

Yleisin julkisivutyyppi oli edelleen perinteinen aukkojulkisivu, mutta vuosikymmenen lopulla käyttöön tulivat myös nauhajulkisivut, joissa saman kerroksen ikkunat näyttävät muodostavan yhtenäisen vaakasuuntaisen nauhan koko julkisivun läpi.

Julkisivussa funktionalismille ominaiset neli- tai kolmikulmaiset erkkerit ovat yleisiä. Julkisivu on rapattu yleensä roiskepintaiseksi, mutta myös tasaista rappausta on voitu käyttää. Myös tiili on voitu jättää näkyviin tai peittää ohuella, tiilen profiilia muotoilevalla rappauksella. Vuosikymmenen lopulla yleistyivät myös ensimmäistä kertaa levytetyt julkisivut. Julkisivuvärityksessä keltaisen ja harmaan eri sävyt ovat yleisiä, mutta myös punaista, vihreää tai ruskeaa on voitu käyttää.

Ikkunoiden korkeus laski huonekorkeuden mukana. Ikkunoiden korkeus on noin 150 cm ja ne ovat nyt ensimmäistä kertaa korkeuttaan leveämpiä. Yleistä on ikkunoiden ulkopuolisen kehän (smyygin) rappaaminen ja maalaaminen valkoiseksi.

Vesikattomuotona on harjakatto, mutta myös aumakattoa tai uutuutena pulpettikattoa on voitu käyttää. Korkeassa yläpohjatilassa on tavallisesti käyttöullakko. Pula-ajalla peltikatteen saatavuus oli heikkoa, joten vuosikymmenen alussa vesikatteena käytettiin yleensä tiiltä. Peltikatteen käyttö yleistyi taas vuosikymmenen lopulla pula-ajan helpottaessa. Räystäillä on peltiset rännikourut. Jalkarännien käyttö väheni.

1950-luvun lopun kerrostalo Joensuussa, jossa pitkillä sivuilla on nauhajulkisivu. Parvekkeet ovat sisäänvedetyt, parvekelasitus on lisätty myöhemmin.

Rakennuksen runkosyvyys (yleensä n. 12 m) pieneni aikaisemmasta muutamalla metrillä. Yhden rapun yhdessä kerroksessa on tavallisesti viisi tai kuusi maltillisen kokoista asuntoa. Huoneiden muoto on tarkoituksenmukainen ja toimiva. Kerrostalojen huonekorkeuksissa tapahtui selvä lasku vuosikymmenen aikana, kun vuonna 1953 sallittu minimihuonekorkeus laski 270 cm -> 250 cm. 1950-luvun alun taloissa huonekorkeus on tavallisesti n. 270 cm, mutta vuosikymmenen lopun taloissa enää n. 250 cm.

Toistaiseksi viimeistä kertaa suomalainen kerrostalorakentamisen historiassa lattia voi olla tehty lankuista (lankkujen leveys n. 100 mm), mutta erityisesti vuosikymmenen loppua kohti mentäessä lankkulattian tilalle tuli linoleumilla päällystetty betoni. Lattian pintamateriaali on voitu uusia useaan kertaan vuosien saatossa. Ensimmäistä kertaa voivat seinien sisäpinnat olla rappauksen sijaan levytetyt.

Jokaisessa huoneistossa on tavallisesti ulokerakenteinen huoneistoparveke, mutta parveke saattaa olla myös sisäänvedetty. Porrasaskelmissa on käytetty pääasiassa mosaiikkibetonia. Korkeisiin taloihin tehtiin hissi jo rakennusvaiheessa, mutta 5-kerroksisiin tai matalampiin hissiä ei yleensä tehty.

1950-luvun kerrostalon rakennekuva.
1950-luvun kerrostalon pohjakuva.

1950-luvun kerrostalon rakenteet

1950-luvun kerrostalon rakenteiden osalta merkittävin muutos aikaisempaan oli, kun väli- ja yläpohjarakenteissa betonisen alalaattapalkiston tilalle tuli massiivilaatta. Lisäksi ulkoseinien lämpöä eristävä ja kantava rakennekerros erotettiin yhä useammin omiksi materiaaleikseen. Pula-aika vaikutti edelleen tiettyjen rakennusmateriaalien saatavuuteen.

Routivalla maalla perustuksia varten kaivettiin syvä kuoppa routarajan alapuolelle, routaeristämistä ei vielä tunnettu. Huonosti kantavalla maalla perustusten painuminen estettiin puu- tai betonipaalujen avulla. Perustuksia ei yleensä salaojitettu tai salaojat voitiin tehdä tiili- tai betoniputkista. Salaojaputket asennettiin anturan alapinnan yläpuolelle erityisesti, jos käytettiin puupaaluja.

Perusmuurit ja sokkeli on valettu säästöbetonista. Kellarillisissa taloissa perusmuurin sisäpuolella on tervasta tai piestä tehty vedeneristys, joka on peitetty sisäpuolisella tiili-/harkkomuurauksella. Vedeneristeen ja tiilen/harkon välissä saattaa olla ilmarako tai lämmöneriste (riskirakenne). Lämmöneristeinä käytettiin mm. lastuvillalevyä (Toja), korkkia ja tervapaperin väliin ommeltua villaa. Lämmöneriste voitiin muurauksen sijaan peittää myös rakennuslevyllä tai rappauksella. Sokkelin lämpökatkona yleistyi sokkelihalkaisu, jossa betonisokkelin sisään asennettiin valuvaiheessa lämmöneriste (korkki- tai Toja-levy).

Kellarin lattia (alapohjarakenne) valettiin yleensä betonista suoraan hiekan päälle. Myös kaksoisbetonilaattaa, jossa laattojen välissä on lastuvillalevy, voitiin käyttää (riskirakenne).

Välipohjat (asuinkerrosten lattiat) ja yläpohja (ullakon lattia) tehtiin betonirakenteisena. 50-luvun yleisin väli- ja yläpohjarakenne oli massiivinen betonilaatta, joka korvasi alalaattapalkiston. Rakenne koostui noin 150–170 mm paksusta paikallavaletusta kantavasta laatasta, jonka päälle valettiin ohut (~40 mm) pintabetonilaatta. Välipohjissa laattojen välissä voitiin askeläänieristeenä käyttää mm. ohutta lastuvillalevyä, korkkia, villamattoa tai hiekkaa. Rakenteen askeläänten eristävyys on tyypillisesti huono.

Aikaisemmilta vuosikymmeniltä tuttua alalaattapalkistoa voitiin kuitenkin käyttää vielä erityisesti 1950-luvun alussa.

Yläpohjassa laattojen väliin asennettiin noin 100–200 mm paksu lämmöneristekerros. Lämmöneristeenä käytettiin yleensä lastuvillalevyä, kevytbetonia tai villaa. Lämmöneristeen päälle valettu pintabetonilaatta toimi palopermantona. Vesikaton kantavat rakenteet tehtiin hirsistä.

50-luvulla ulkoseinät kevenivät ja ohenivat entisestään, kun seinän kantavana ja lämpöä eristävänä osana käytettiin eri materiaalia. Käytössä oli lukuisia erilaisia rakennetyyppejä, joissa lämmöneriste saattoi sijaita kantavan rakenteen sisä- tai ulkopuolella. Lämmöneristeenä käytettiin kevytbetonia, villamattoa, korkkia tai lastuvillalevyä. Perinteisiä massiivitiiliseiniä käytettiin edelleen jonkin verran. Tällöin tiilet olivat savireikätiiliä ja seinien paksuus oli Etelä-Suomessa 45 cm ja Pohjois-Suomessa 60 cm. Seinä voitiin tehdä massiivisena myös kevytbetonista, mikä oli yleistä erityisesti ylimmässä kerroksessa.

Vuosikymmenen alussa yleisin runkotyyppi oli edelleen sekarunko, jossa rakennuksen keskellä ei ole kantavaa väliseinälinjaa, vaan betonipilarit. Vuosikymmenen lopussa yleisimmäksi runkotyypiksi tuli betoniseinärunko, jossa kaikki kantavat pystyrakenteet ovat betoniseiniä (paksuus ~150 mm). Myös betonipilarirunkoa käytettiin jonkin verran. Vuosikymmenen aikana päättyi perinteiseen massiivitiilirunkoon perustuva kerrostalorakentaminen.

Runkotyypistä ja tuurista riippuen osa huoneiston välisistä seinistä saattaa olla kantavia ja vähintään tyydyttävästi ääntä eristäviä. Muut kuin kantavat väliseinät ovat huonosti ääntä eristäviä, ohuita ja yleensä erilaisista kipsipohjaisista materiaaleista, tiilistä tai kevytbetonista rakennettuja.

1950-luvulla rakennetut kerrostalot ovat viimeinen ikäluokka, joissa on systemaattisesti ongelmia huoneistojen välisten seinien ääneneristyksessä.

Ikkunat ovat alun perin olleet puisia 2-puitteisia ja 2-lasisia sisäänaukeavia ikkunoita. Vielä 50-luvulla ikkunat valmistettiin laadukkaasta puutavarasta. Ikkunat ovat kuitenkin epätiiviitä, eristävät lämpöä välttävästi, aiheuttavat vedon tunnetta ja lisäävät energiankulutusta. Ikkunan ja ulkoseinän välissä tilkkeenä on pellavarive. Ikkunat on voitu uusia vuosien saatossa.

1950-luvun kerrostalo
1950-luvun kerrostalo Turussa. Ikkunasmyygit valkoiseksi rapattu.

1950-luvun kerrostalon järjestelmät

1950-luvun kerrostalojen lämmitysjärjestelmänä on alkuperäinen vesikiertoinen keskuslämmitys, patterit ovat ikkunoiden alla. Pattereita tai lämpöjohtoja ei ole uusittu. Rakennus on liitetty kaukolämpöön. Alkuperäisenä lämmönlähteenä on tyypillisesti ollut halot, koksi tai kivihiili. Kaukolämpö tuli käyttöön 50-luvulla, joten isoimmissa kaupungeissa, kuten Espoossa ja Helsingissä siihen on voitu liittyä jo rakennusvaiheessa.

Viemäriputket ovat muovia (polypropeeni) ja käyttövesiputket kuparia, PEX-muovia tai komposiittia. Viemärit ja käyttövedet on tavallisesti uusittu n. 2010-luvulla, joten niillä käyttöikää runsaasti jäljellä. Viemärit ovat alun perin olleet valurautaa, kylmävesijohto sinkittyä terästä ja lämminvesijohto kuparia. Putkieristeinä on alun perin käytetty asbestia sisältäviä materiaaleja.

Asunnossa on koneellinen poistoilmanvaihto. Korvausilma tulee puhtaisiin tiloihin ja poistuu likaisista tiloista koneellisesti. Korvausilma voi tulla myös tuloilmaikkunoiden kautta, joita alettiin käyttää 50-luvulla. Ensimmäiset koneelliset poistojärjestelmät tehtiin ns. yhteiskanavajärjestelmänä, eli päällekkäisillä asunnoilla on yhteinen poistoilmahormi. Tämän takia päällekkäisten asuntojen poistoilmat voivat sekoittua keskenään. Yhteisen hormin välityksellä myös äänet kantautuvat asuntojen välillä.

1950-luvun kerrostaloissa käytettiin myös huoneistokohtaista painovoimaista ilmanvaihtoa edelleen jonkin verran. Lue lisää eri ilmanvaihtojärjestelmien hyvistä ja huonoista puolista täältä.

Taloon asennettiin sähköt jo rakennusvaiheessa. Sähkökaapelit on asennettu metallisissa suojaputkissa välipohja- ja seinärakenteiden sisään. Sähkönousut on tavallisesti uusittu 2000-luvun alussa, mutta rakennuksessa saattaa olla vielä alkuperäisiäkin sähköasennuksia käytössä.

1950-luvun kerrostalo
1950-luvun kerrostalo Helsingin Lauttasaaressa.

Esimerkkirakennus – 1950-luvun kerrostalo

Arkkitehtuuri: Funktionalismi
Huonekorkeus:
250 cm
Huoneistoparveke:
Kyllä

Perustusrakenteet:
Betoni, puupaalut mahdolliset; kellarin maanvastaiset seinät kosteus- ja lämmöneristetty sisäpuolelta (piki + toja)
Välipohjat:
Betoninen massiivilaatta + pintalaatta, joskus laattojen välissä voitu käyttää askeläänieristettä (Toja tai villamatto)
Yläpohjat: Betoninen massiivilaatta + lämmöneriste (Toja tai kevytbetoni) 100-200 mm + pintabetonointi
Ulkoseinät:
Esim. reikätiili tai kevytbetoni
Julkisivu:
Tasaiseksi tai röpelöiseksi rapattu, ei koristelua, erkkerit tavallisia, ikkunoiden ympärillä valkoiseksi rapattu kaulus
Ikkunat:
Alun perin kaksinkertaiset, puu; voitu uusia kolminkertaisiksi, puu-alumiini; nauha-ikkunat mahdollisia
Väliseinät (huoneistojen välillä):
50-luvun alussa yleensä ohuita ja muurattuja, 50-luvun lopussa betonia 150 mm
Väliseinät (huoneistojen sisällä):
Ohuet, kipsipohjaisista materiaaleista tai muuraamalla tehty
Vesikatto:
Harja- tai pulpettikatto

Lämmitys:
Kaukolämpö + vesikiertopatterit
Viemärit ja vesijohdot:
Uusittu 2010-luvulla
Ilmanvaihto:
Koneellinen poisto
Sähköt:
Uusittu

1950-luvun kerrostalon rakennekuva.
1950-luvun kerrostalon leikkaus.

1950-luvun kerrostalon sisäilmaston olosuhteet

1950-luvun kerrostalon sisäilman laatu ja olosuhteet:

Ääneneristys (puhe)
Ääneneristys (askeleet)*
Vähäiset sisäilmariskit
Ilman vaihtuvuus (kesä)
Ilman vaihtuvuus (talvi)
Tasainen sisälämpötila

*Joustavan lattiapäällysteen käyttäminen parantaa askeläänteneristävyyttä merkittävästi.


1950-luvun kerrostalo
1950-luvun kerrostalo Joensuussa.

1950-luvun kerrostalon hyvät ja huonot puolet

1950-luvun kerrostalon hyviä ja huonoja puolia ovat:

+ Asunnon pohja on toimiva.
+ Isommat asunnot ovat läpitalonhuoneistoja.
+ Asunnossa on parveke.

+ Rakenteet ovat pitkäikäisiä, kestäviä ja suhteellisen huoltovapaita.

+ Viemärit ja vesijohdot on tavallisesti uusittu.

– Matalissa taloissa ei ole hissiä.
– Huoneet ja ikkunat ovat matalia.
– Asunnossa ei ole saunaa.
– Parveke voi olla pieni, eikä sitä ole lasitettu.
 
– Pula-aika saattaa paikoin näkyä rakentamisen laadussa.

– Kellarin kosteusvauriot ovat yleisiä.
– Rakenteet saattavat sisältää asbestia tai haitta-aineita.
– Puupaalut.
– Rakennuksessa on joitakin riskirakenteita sekä kosteus- ja sisäilmariskejä.
– Seinänaapurien äänet kuuluvat asuntoon.
– Ala- ja ylänaapurien äänet voivat kuulua asuntoon hormien välityksellä.
– Porrashuoneen äänet kuuluvat asuntoon.
– Askeläänet kuuluvat asuntoon.

– Koneelliseen poistoilmanvaihtoon liittyvät ongelmat.
– Alanaapurin ruuanlaiton käryt voivat päästä asuntoon yhteisen hormin takia.

1950-luvun kerrostalon merkittävimmät riskit

1950-luvun kerrostalo sisältää joitakin kosteus- tai sisäilmariskejä sekä riskirakenteita. Rakenteissa mahdollisesti olevat vauriot kuuluvat taloyhtiön vastuulle. 1950-luvun kerrostalon yleisimpiä riskejä ovat:


Oletko ostamassa tai myymässä taloa ja pohdit asuntokaupan kuntotarkastuksen teettämistä? Lue kattava artikkeli (ostajan ja myyjän opas) asuntokaupan kuntotarkastuksen sisällöstä, joka vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tarkastus pakollinen? Milloin tarkastus kannattaa tilata? Miksi tarkastus kannattaa tehdä? Mitä tarkastus sisältää? Millainen on hyvä tarkastus? Kuinka kauan tarkastus kestää? Millainen on hyvä kuntotarkastaja? Kuinka paljon tarkastus maksaa?

Lue myös: Asbesti asuinrakennuksissa – kattava opas, jossa vastataan mm. seuraaviin kysymyksiin: Milloin asbestia on käytetty? Milloin asbestin käyttö kiellettiin? Missä asbestia on käytetty? Mistä tietää onko talossa asbestia? Pitääkö asbesti poistaa? Onko asbesti vaarallista? Onko asbestikartoitus pakollinen? Saako asbestipurun tehdä itse?

Lue myös: Kreosootti asuinrakennuksissa – kattava opas, jossa vastataan mm. seuraaviin kysymyksiin: Milloin kreosoottia on käytetty? Missä kreosoottia on käytetty? Mistä tietää onko talossa kreosoottia? Pitääkö kreosootti poistaa? Onko kreosootti vaarallista?

Lue myös: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?

Julkaisun kirjoittaja

  • Kasper Käyhkö

    Kasper on rakennusten asiantuntija, jonka erikoisalaa ovat mm. kosteus- ja homevaurioiden selvittäminen ja korjaaminen. Työasioissa voit olla häneen yhteydessä alla olevien linkkien kautta.

Samankaltaiset artikkelit