1970-luvun kerrostalot
1970-luvun kerrostalo on ruutuelementeistä kasattu tasakattoinen betonineliö. Julkisivun ainoat ”koristeet” ovat symmetriset elementtisaumat sekä raskain pieliseinin tuetut huoneistoparvekkeet. Pienet ikkunat ovat keskellä ruutuelementtiä.
1970-luvulla uusia kerrostaloalueita rakennettiin ympäri Suomea. Merkittäviä alueita olivat mm. Helsingin Merihaka ja Itä-Pasila, Tampereen Hervanta sekä Espoon Kivenlahti ja Matinkylä.
Yhteiskunta ja rakentaminen 1970-luvulla
1970-luvulla Suomi jatkoi vaurastumista ja hyvinvointiyhteiskunta kehittyi. Nuoriso haaveili rockmuusikon urasta. Idylliseksi mielletyn perhe-elämän ongelmat nousivat puheenaiheiksi ja avioerot alkoivat yleistyä. Väritelevisiot ja pakastimet yleistyivät kotitalouksissa. Ulkomaan matkailu lisääntyi. Puoluepolitiikka vahvistui, poliittinen aktiivisuus kasvoi ja luonnonvarojen suojeluun herättiin ensimmäisen kerran.
Vuonna 1973 puhjenneen öljykriisin seurauksena alkoi säästökuuri niin taloudessa kuin energiankulutuksessa. Rakennusten energiatehokkuuteen alettiin kiinnittää enemmän huomiota ja vanhoihin rakennuksiin kohdistui lisälämmöneristysvillitys. Uudet energiamuodot, kuten aurinko- ja maalämpö ottivat ensimmäisiä askeleita.
Suuri muuttoliike maalta kaupunkeihin jatkui voimakkaana 70-luvun puoliväliin asti. Vuosi 1974 oli määrällisesti asuntorakentamisen ennätysvuosi. Aravalainoitettujen asuntojen osuus oli merkittävä. Elementtirakentaminen kehittyi – osaelementtirakentamisesta siirryttiin täyselementtirakentamiseen. Arkkitehdin lisäksi nyt myös insinööri syrjäytettiin pois rakennusten suunnittelusta – aluerakentaja toimi jatkossa itse sekä arkkitehtinä että insinöörinä. Kaupunkisuunnittelussa ja -rakentamisessa yhteiskunnan autoistuminen oli pääroolissa.
Tehokas teollinen elementti- ja aluerakentaminen lopultakin ratkaisi asutuskeskuksien vuosikausia jatkuneen asuntopulan.

1970-luvun kerrostalon arkkitehtuuri ja asuntosuunnittelu
1970-luvun kerrostaloarkkitehtuuri edustaa teollista funktionalismia, joka toteutui täysin aluerakentajien ja elementtirakentamisen ehdoilla. Arkkitehtuuri köyhtyi ja kaikki uudet rakennukset alkoivat käyttötarkoituksesta riippumatta näyttää samalta. Elementtirakentamisen epätasaisen kehittymisen takia samana vuonna rakennettujen talojen ulkonäössä voi kuitenkin olla paikkakuntakohtaisia eroja.
Autoistumisen ehdoilla tehty suunnittelu vaikutti merkittävästi lähiöiden ulkonäköön – autoja varten rakennettiin suuria sokkeloisia betonitasoja ja -ramppeja talojen ympärille ja väleihin.
Sokkelit ovat betonipinnalla ja maalattuja. Maalipinnassa harmaa, siniharmaa ja musta olivat suosittuja värejä. Sokkelissa on näkyvissä pohjakerrokseen mahdollisesti sijoitettujen autotallien ovet.
70-luku oli aukkojulkisivujen ja ruutuelementtien aikaa. Yksinkertaisimmillaan julkisivujen suunnittelu perustui vain yhden neliönmuotoisen ruutuelementin varaan. Levyjulkisivuja ei enää juuri tehty, mutta levyjä tai lautaverhousta voitiin käyttää parvekeseinissä ja ikkunoiden väleissä. Betonielementin ulkopinta on maalattu, harjattu, ohutrapattu tai siinä on pesubetoni, tiili- tai klinkkerilaatta. Pesubetonijulkisivujen väri on harmaa ja tiililaattajulkisivujen punaruskea, mutta maalattujen betonipintojen värityksessä oli paljon vaihtelua. Suosittuja värejä olivat oranssi, keltainen, tummanruskea ja vihreä.

Paikkakunnilla, joissa elementtiaste oli vähäisempää, taloja valettiin ja muurattiin paikan päällä edelleen osin 50-luvun tyyliin. Paikalla tehtäessä puhtaaksimuurattu savi- tai KAHI-tiilijulkisivu oli yleinen.
Ainoa hyväksytty uloke julkisivussa oli kaikista huoneistoista löytyvä parveke, joka on useimmiten pieliseinin tuettu. Myös sisäänvedetyt parvekkeet ovat yleisiä.
Nauhaikkunoiden määrä väheni, kun niiden tilalle olivat vakiintuneet ulkoseinäelementin keskellä oleva ruutuikkuna. Energiakriisin seurauksena ruutuikkunoiden koko pieneni vuosikymmenen puolivälin tienoilla.
Tasakatto on ylivoimaisesti yleisin vesikattomuoto, mutta erityisesti pienemmillä paikkakunnilla on voitu käyttää myös 60-luvulta tuttua loivaa pulpetti- tai harjakattoa. Käyttöullakoita enää tehty. Vesikatteena käytettiin lähes poikkeuksetta bitumikermiä, joka suojattiin auringolta singelin (pienien kivien) avulla. Vesikate on yleensä uusittu vuosien varrella tai sen päälle on asennettu uusi kermikerros.

Yhden rapun yhdessä kerroksessa on tavallisesti kolme erikokoista asuntoa. Isommat huoneistot ovat läpitalonhuoneistoja. Pohjaratkaisu on selkeä ja toimiva. Huoneistojen koko määräytyi välipohjaelementtien leveyden mukaan – huoneiston leveyden tuli olla 1,2 metrin kerrannainen. Välipohjaelementtien yleistyessä välipohjan paksuus kasvoi, jolloin huonekorkeus laski. Huonekorkeus on tavallisesti lain sallima minimikorkeus, eli 250 cm. Ikkunoiden pieneneminen ja matala huonekorkeus pimensivät huoneita.
Lattian betonipinta on alun perin päällystetty muovimatolla tai linoleumilla. Lattian pintamateriaali on voitu uusia vuosien saatossa. Sisäpuoleisten kantavien seinien pinnat ovat maalattua betonia, mutta kevyiden väliseinien ja parvekeseinien pinnat ovat levytettyjä. Kylpyhuone on tehty peltielementeistä ja siellä on kylpyamme. Muovimatot ja muovitapetit olivat kylpyhuoneessa yleisiä.
Porrashuoneet ovat pieniä ja ahtaita. Sisääntuloaulan ja lepotasojen betonilattiat on päällystetty muovimatoilla tai -laatoilla. Mosaiikkibetonilaattoja on käytetty porrasaskelmissa ja jonkin verran myös lepotasoilla. Kierreportaat ovat yleisiä. Porrashuoneen kattopinnat on päällystetty akustiikkalevyillä, mikä vähentää porrashuoneista asuntoihin kantautuvaa melua. Korkeisiin taloihin tehtiin hissi jo rakennusvaiheessa, mutta 4-kerroksisiin tai matalampiin hissiä ei yleensä tehty.

1970-luvun kerrostalon rakenteet
1970-luvun kerrostalon rakenteiden osalta merkittävimmät muutokset aikaisempaa olivat esivalmistettujen osien (elementtien) sekä tasakattojen yleistyminen. Lämmöneristeen paksuutta alettiin kasvattaa energiakriisin jälkeen ja solumuovisen EPS-eristeen käyttö alkoi yleistyä. EPS oli ensimmäinen lämmöneriste, joka soveltui perustusrakenteiden ulkopuoliseen eristämiseen.
Perustuksia alettiin routasuojata EPS-lämmöneristeellä. Huonosti kantavalla maalla perustusten painuminen estettiin betonipaalujen avulla. Salaojat tehtiin yleensä betoniputkista, mutta myös ohuita muoviputkia voitiin käyttää. Putket on usein asennettu anturan alapinnan yläpuolelle.
Perusmuurit ja sokkeli on valettu betonista. Kellarillisissa taloissa perusmuurin sisäpuolella on bitumista sivelty vedeneristys, joka on peitetty sisäpuolisella tiili-/harkkomuurauksella. Vedeneristeen ja tiilen välissä saattaa olla lämmöneriste. Sisäpuolisena lämmöneristeenä käytettiin yleensä mineraalivillaa (riskirakenne), mutta myös EPS-levyjä voitiin käyttää. Lämmöneriste voitiin muurauksen sijaan peittää myös rakennuslevyllä tai rappauksella. Perusmuuri on poikkeustapauksissa voitu kosteus- ja lämmöneristää ulkopuolelta. Sokkelin lämpökatkona on usein sokkelihalkaisu, jossa betonisokkelin sisään asennettiin valuvaiheessa lämmöneristeeksi EPS tai mineraalivilla.
Kellarin lattia (alapohjarakenne) on valettu betonista suoraan hiekan päälle. Laatan alla saattaa välillä olla käytetty EPS-lämmöneristettä.
70-luvun ylivoimaisesti yleisin runkotyyppi oli betoninen kirjahyllyrunko, jossa kaikki rakennuksen poikittaissuuntaiset betoniseinät sekä rakennuksen keskellä kulkeva pituussuuntainen seinä ovat kantavia. Pitkien sivujen ulkoseinät eivät ole kantavia. Runko kasattiin yleensä elementeistä, paikallavalettujen runkojen osuus pieneni edelliseen vuosikymmeneen verrattuna merkittävästi. Pienemmillä paikkakunnilla saatettiin edelleen rakentaa 50-luvun tapaan.

Kirjahyllyrungossa kaikki huoneistojen väliset seinät olivat paksua (~150 mm) betonia, joten niiden ääneneristävyys on vähintään tyydyttävää tasoa. Välipohjaelementtien kehittyminen mahdollisti pidempien jännevälien käyttämisen, jolloin huoneistojen sisäisten kantavien seinien käyttö loppui. Huoneistojen sisäisinä kevyinä väliseininä käytettiin puu- tai teräsrunkoisia lastulevyseiniä, joiden sisällä ei ole ääneneristevillaa.
70-luvun alussa yleisin väli- ja yläpohjarakenne oli betoninen massiivilaatta, mutta vuosikymmen puolivälin jälkeen sen syrjäyttivät elementtirakenteiset U-laatat (”Nilcon”) ja ontelolaatat. U-laatta koostui betonista palkeista ja alalaatasta sekä niiden päälle asennetusta ohuesta pintalaatasta. Laattojen väliin asennettiin äänieristeeksi esim. mineraalivilla. Ontelolaatta on paksu betoninen laatta, jonka massaa on kevennetty laatan sisällä olevien tyhjien onteloiden avulla. Ontelolaatan päälle ei yleensä asennettu äänieristettä.
Yläpohjan lämmöneristeenä laatan päällä käytettiin joko mineraalivillaa (150–200 mm) tai kevytsoraa (250–350 mm). Lämmöneristeen alle asennettiin höyrynsulku vaihtelevasti.
Ulkoseinät kasattiin yleensä betonisandwichelementeistä, mutta paikallavalurunkojen kanssa myös betoni-villa-tiilirakenne oli yleinen. Lämmöneristeenä lähes aina mineraalivillaa, jonka paksuus oli vuosikymmenen alussa noin 90 mm ja energiakriisin jälkeen noin 120 mm. Huoneistoparvekkeiden vastaiset ulkoseinät tehtiin usein kevyt-/levyrakenteisina.
Ulkoseinäelementtien laatu parani jonkin verran 60-lukuun verrattuna, kun erityisesti ulkokuoren paksuuteen ja betonin/raudoituksen laatuun alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Julkisivun tuuletuksessa ja betonin pakkasen kestävyydessä oli kuitenkin edelleen merkittäviä puutteita.
Ikkunat olivat sisäänaukeavia ja puusta valmistettuja, mutta käytetyn puutavaran laatu oli heikkoa. Vuosikymmen alussa ikkunat olivat 3-puitteiset ja 3-lasiset. Mutta energiakriisin jälkeen yleistyi umpio- eli lämpölasien käyttö sisäpuitteessa. Myös vanhojen ikkunoiden lämpöhukkaa voitiin pienentää lisäämällä lämpölasi ikkunoihin jälkikäteen. Puuosien tumma käsittely nopeutti ikkunoiden vaurioitumista erityisesti aurinkoisella eteläseinustalla. Ikkunoiden ja seinien välissä tilkkeenä on mineraalivilla tai polyuretaanivaahto.
Tasakattojen myötä vesikaton rakenne muuttui. Kattoristikoita ei välttämättä tarvittu, kun kate voitiin asentaa suoraan lämmöneristeen tai sen varaan valetun betonilaatan päälle. Sadevedet johdettiin räystäskourujen sijaan katon keskellä olevien kattokaivojen kautta sadevesijärjestelmään. Vesikatteen pinta ei enää ollut kalteva ulos- vaan sisäänpäin.

1970-luvun kerrostalon järjestelmät
1970-luvun kerrostalon lämmitysjärjestelmänä on alkuperäinen vesikiertoinen keskuslämmitys, jossa teräksiset patterit ovat ikkunoiden alla. Pattereita tai teräksisiä lämpöjohtoja ei ole uusittu. Rakennus on liitetty kaukolämpöön. Alun perin rakennus on lämmitetty öljyllä, mutta isoimmissa kaupungeissa saatettiin kaukolämpöön liittyä jo rakentamisvaiheessa. Öljylämmityksen suosio romahti öljykriisin myötä.
70-luvulla rakennettujen kerrostalojen viemäri- ja käyttövesiputket ovat käyttöikänsä päässä ja monissa taloyhtiöissä niiden uusiminen on ajankohtaista. Viemäriputket ovat alun perin olleet PVC-muovia ja vesijohdot kuparia. Kylmävesijohtoina saatettiin vielä käyttää myös sinkittyä terästä. 70-luvulla oli tavallista käyttää perinteisten lattiakaivojen sijaan seinän alareunaan asennettavia seinäkaivoja. Myös kylpyammeet olivat suosittuja. Putkieristeinä käytettiin usein asbestia sisältäviä materiaaleja.
70-luvun PVC-muoviputket olivat kestävyydeltään huomattavasti nykyaikaisia PP-putkia heikompia.
Asunnossa on koneellinen poistoilmanvaihto. 1970-luvun aikana siirryttiin virheellisestä yhteiskanavajärjestelmästä erilliskanavajärjestelmään, mikä vähensi ilmanvaihdon toimintaan liittyviä riskejä. Myös ensimmäisiä koneellisia tulo-poistoilmanvaihtojärjestelmiä kerrostaloihin asennettiin jo 70-luvulla Helsingin Merihakaan. Lue lisää eri ilmanvaihtojärjestelmien hyvistä ja huonoista puolista täältä.
70-luvulla ja erityisesti heti energiakriisin jälkeen oli tyypillistä jättää ilmanvaihdon korvausilmareitit kokonaan tekemättä.
Alkuperäiset sähkökaapelit (MMJ) on asennettu muovisissa suojaputkissa välipohja- ja seinärakenteiden sisään. 70-luvulla suosittuja olivat myös näkyviin jäävät lista-asennukset. Keittiön, WC- ja märkätilojen pistorasiat ovat maadoitettuja ja muiden tilojen maadoittamattomia. Pistorasioita ei ole vikavirtasuojattu. Sähköt ovat käyttöikänsä päässä ja ne on usein viisasta uusia linjasaneerauksen yhteydessä.

Esimerkkirakennus – 1970-luvun kerrostalo
Arkkitehtuuri: Moderni elementtirationalismi, funktionalismi
Huonekorkeus: 250 cm
Huoneistoparveke: Kyllä
Perustusrakenteet: Betoni, betonipaalut; kellarin maanvastaiset seinät kosteus- ja lämmöneristetty sisäpuolelta (piki + villa/EPS/harkko)
Välipohjat: Betoninen massiivilaatta + pintalaatta, joskus laattojen välissä voitu käyttää askeläänieristettä (villa, puukuitulevy) TAI betoninen U- tai ontelolaatta
Yläpohjat: Betoninen massiivilaatta TAI betoninen U- tai ontelolaatta + lämmöneriste (villa, kevytsora)
Ulkoseinät: Betonisandwichrakenne, sisä- ja ulkokuoren välissä mineraalivillaeriste (~90-120 mm)
Julkisivu: Betoni, jonka pinnassa on maali, harjaus, ohutrappaus, pesubetoni, tiili- tai klinkkerilaatta
Ikkunat: 3-kertaiset, puu, 70-luvun lopussa umpiolasi yleistyi
Väliseinät (huoneistojen välillä): Betonia 150 mm
Väliseinät (huoneistojen sisällä): Lastulevyseinät, puu- tai teräsrunko
Vesikatto: Tasakatto + bitumikermi
Lämmitys: Kaukolämpö + vesikiertopatterit
Viemärit ja vesijohdot: Muovia, käyttöikänsä päässä
Ilmanvaihto: Koneellinen poisto
Sähköt: Käyttöikänsä päässä

1970-luvun kerrostalon sisäilmaston olosuhteet
1970-luvun kerrostalon sisäilman laatu ja olosuhteet:
*Joustavan lattiapäällysteen käyttäminen parantaa askeläänteneristävyyttä.
1970-luvun kerrostalon hyvät ja huonot puolet
1970-luvun kerrostalon hyviä ja huonoja puolia ovat:
+ Tontti on yleensä oma.
+ Asunnossa on parveke.
+ Isommat asunnot ovat usein läpitalonhuoneistoja.
+ Seinänaapurien äänet eivät yleensä häiritse.
+ Porrashuoneissa on käytetty melua vaimentavia materiaaleja.
– Rakennus ei ulkonäöllisesti ole monen mieleen.
– Huoneet ovat matalia.
– Asunnossa ei ole saunaa.
– Pienet ikkunat pimentävät asuntoa.
– Porrashuoneet ovat pieniä ja ahtaita.
– Matalissa taloissa ei ole hissiä.
– Rakenteet sisältävät joitakin kosteus- ja sisäilmariskejä.
– Ulkoseinien ja tasakaton laadussa oli puutteita.
– Rakenteet saattavat sisältää asbestia.
– Alkuperäisten ikkunoiden laatu on heikko.
– Kylpyhuone voi olla tehty rumista peltielementeistä.
– Kylpyhuoneen lattiassa on yleensä muovimatto.
– Kylpyhuoneen seinäkaivot ovat riskirakenne.
– Ala- ja ylänaapurin äänet voivat kantautua asuntoon.
– Alanaapurin ruuanlaiton tms. käryt voivat päästä asuntoon.
– Ilmanvaihdon korvausilmareitit voivat olla tukittu.
– Koneelliseen poistoilmanvaihtoon liittyvät ongelmat.
– Viemäri- ja käyttövesiputket ovat käyttöikänsä päässä.
1970-luvun lähiöasumisen hyvät ja huonot puolet on kerrottu erinomaisen tiivistetysti Eppu Normaalin vuonna 1980 julkaistussa kappaleessa Puhtoinen lähiöni. Kappaleessa mainitaan osuvasti mm.:
- Asun voikilossa -> viittaus rakennusten ulkonäköön.
- Ei viihdy siellä loiseliöt -> loiseliöt olivat iso ongelma vanhoissa taloissa ennen lähiörakentamista.
- Sanot etten tunne na-na-na-naapureita -> massiivisissa lähiöissä naapurit jäivät usein vieraammiksi.
- Ainakin kaupunginjohtajasta, tää lähentelee taivasta -> monet päättäjät olivat innoissaan ja tukivat lähiörakentamista.
- Sanot: kaupunkiin on pitkä matka -> lähiöt rakennettiin yleensä etäälle kaupunkien keskustoista.
- Mut talo jossa on aravalaina, ei ole avara aina -> suuri osa lähiöistä rakennettiin Aravalainan turvin.
Ainoana ristiriitaisena mainintana voidaan pitää seinänaapureiden meluhaittoja, joiden määrä itse asiassa väheni aikaisempaan verrattuna huoneistojen välisten seinien muututtua paremmin ääntä eristäviksi.
1970-luvun kerrostalon merkittävimmät riskit
1970-luvun kerrostalo sisältää joitakin riskirakenteita sekä rakenteellisia ja kosteus- tai sisäilmariskejä. Rakenteissa mahdollisesti olevat vauriot kuuluvat taloyhtiön vastuulle. 1970-luvun kerrostalon yleisimpiä riskejä ovat:
- Kellarin kosteusongelmat.
- Kellarin maanvastaiset seinät, jotka ovat kosteus- ja lämmöneristetty sisäpuolelta.
- Parveke- ja ulkoseinäelementtien betonin heikko laatu.
- Tasakaton ongelmat.
- Asbestipitoiset materiaalit.
Oletko ostamassa tai myymässä taloa ja pohdit asuntokaupan kuntotarkastuksen teettämistä? Lue kattava artikkeli (ostajan ja myyjän opas) asuntokaupan kuntotarkastuksen sisällöstä, joka vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tarkastus pakollinen? Milloin tarkastus kannattaa tilata? Miksi tarkastus kannattaa tehdä? Mitä tarkastus sisältää? Millainen on hyvä tarkastus? Kuinka kauan tarkastus kestää? Millainen on hyvä kuntotarkastaja? Kuinka paljon tarkastus maksaa?
Lue myös: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?

Kirjoittaja
Kasper Käyhkö (LinkedIn)
Olen rakennusten asiantuntija ja Tayka Oy:n toimitusjohtaja. Rakennustyömailla olen pyörinyt vuodesta 2006 ja rakennusten asiantuntijana olen tehnyt uraa vuodesta 2016. Erikoisalaani ovat mm. kosteus- ja homevaurioiden selvittäminen sekä korjaaminen. Yritykseni Taykan erikoisosaamista ovat esimerkiksi asuntokaupan kuntotarkastus ja kosteusvaurion korjaussuunnittelu.